Siirry pääsisältöön

Skotlanti

Olin vähän aikaa poissa.

Syy pariviikkoiseen poissaolooni oli käyttämättömien lomapäivien ja liukuneiden vapaapäivien kuluttaminen. Ja hieno tapa niitä kuluttaa löytyikin! Lomailin Skotlannissa vaimoni kanssa, aloittaen Edinburghista siirtyen sieltä neljän päivän jälkeen viikoksi Ylämaille keskelle karua luontoa (ja modernien viestintävälineiden tavoittamattomiin).

Asuimme kolmikerroksisessa kartanossa vuorien keskellä, ainoana äänenä lintujen laulu, vuoripurojen solina ja lampaiden määkiminen. (Lampaita Skotlannissa tuli vastaan kaikkialla.) Talon jaoimme parinkymmenen tuttavan kanssa, mutta tilaa kyllä riitti: oli runsaasti makuuhuoneita, ja paria makuuhuonetta kohti aina yksi kylppäri, oli pari olohuonetta sohvineen, pingishuone, biljardihuone, ruokailuhuone, keittiö, kodinhoitohuone, sauna ja uima-allas.

Paikka sinänsä itsessään olisi ehkä jo voinut tehdä loman, mutta todellinen ilo oli jakaa tämä kaikki juuri noiden taloon kerääntyneiden ihmisten kanssa.

Päivisin retkeilimme ja vaeltelimme, kiipeilimme vuorilla tai kävimme merenrannassa. Retkien jälkeen ihmiset lauloivat kuorokappaleita ja musisoivat, tai sitten lukivat läpi näytelmiä improvisoidun taustamusiikin ja äänitehosteiden kera. Sitä ihmisille suotujen lahjojen määrää ei voinut kuin ihailla - moni paikalle tulleista oli taiteellisten ansioidensa lisäksi Oxfordin tai Cambridgen yliopiston kasvatti, usein vielä väitellyt sellainen!

Ja silti kuitenkin kaikki turha tärkeily tai oman hännän nostaminen loisti poissaolollaan. Sama huippulahjakkuus saattoi lukea näytelmää tai soittaa hienoa kappaletta, ja hetkeä myöhemmin hakata alakerrassa Playstationilla Guitar Hero -peliä tai romuttaa autoja Burnout-pelissä puhuen vähemmän hienostunutta englantia. Niin, lahjoja heille on suotu, mutta niin on kaikille muillekin, ei siitä tarvitse tehdä niin suurta numeroa.

Mutkatonta oli myös suhtautuminen uskontoon. Tuli sunnuntai, ja osa porukasta lähti kirkkoon. Etukäteen oli selvitetty, missä olisi lähin episkopaalinen jumalanpalvelus ja mihin aikaan. Kirkkoon mentiin, ehtoollisella käytiin, kirkosta tultiin takaisin ja päivä jatkui normaalilla painollaan. Siitä puuttui kaikki suorittava tapauskonnollisuus, mutta myöskin yltiöpäinen hengellinen kiihko - molemmat vierastamiani asioita. Usko oli osa tavallista elämää, jota ei tarvinnut puolustaa tai vastustaa.


Tuliaiseni mahtuivat matkalaukkuun, vaikka painoivatkin maailman verran:
Valtameren pauhu ja avoin ulappa läntisen majakkarannan äärellä, vuoren huipulta avautuva panoraama, suuret kivirauniot jotka aika on pyyhkäissyt historiaan, ihmisen pienuus tämän kaiken keskellä. Ystävät, jotka opettivat jotain lahjoista ja uskosta. Lepo, jonka voimin voi taas jatkaa työtä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?